Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?
Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä!
Etköhän pannekkin leikkiäsi!
Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä uutta sanomata ilmoittamaan.
Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii taas tulla tähän kylään!
Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.
Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut soittamaan viulullaan — ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja koskaan — oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset, jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.
Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin, kuin Enkelit taivaassa — niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla soittelija.
Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)
Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän rohkenee tulla teidän huoneesenne.
Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä vainajammekin.