Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee, saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan, ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa määrässä vaikuttamaan.
Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne, jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia, joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien näkökohtiensa mukaisesti.
Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti. Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän — oikean — johtopäätöksen. Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.
Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta, vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys määrätään ulkoapäin.
Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.
Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista, joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin viittauksia.
Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon, ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen. Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan ohjaamasta elämäänsä.
"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää, samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen jäsen.
Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita kuitenkin niin.
Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet. Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous. Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua astejärjestystä.