"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä välittäisitkään? Valkoisten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta. Voi, jos olisin mennyt oman kansani miehelle — vaikka hän olisi lyönytkin minua — enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen leipää!"
"Olenko minä muukalainen, sinä poikani äiti?"
"Mikäs muu, sahib?… Voi, anna minulle anteeksi — anna! Kuolema on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja silmieni valo, ja elämäni henki, ja — ja minä olen työntänyt sinut luotani, vaikkapa silmänräpäykseksi vain. Jos sinä menet pois, keltä minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui, enkä minä, sinun orjasi."
"Sen minä tiedän — minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vain kaksi jäljellä. Sitä suuremmalla syyllä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."
He istuivat lattialle vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta, ja etäältä kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää. Ameera nojautui Holdenin syliin.
"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä — minä pelkään. Näin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."
"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."
"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle sitarani, niin tahdon laulaa tyynesti."
Hän otti kevyen, hopealla silatun sitaran ja alkoi laulaa suuresta sankarista Raja Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä ja taukosi vähän väliä, ja erään matalan äänen kohdalla se muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:
Luumut kasvaa varvikossa, maksaa pennin vaan, naula maksaa pennin vaan, Baba — pennin —