Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.
Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.
— Entä mitä sinä teet?
— Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko ääneen anoen?
— Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.
Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää kallellaan, miettien ja huvittuneena.
— Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat … ne, jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. — Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.
— Lepää sinä. Minä tunnen ihmiset.
Poika juoksi erään kunjrin, alempaan luokkaan kuuluvan vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin ennestään.
— Oho, oletko ruvennut yogiksi kerjuumaljoinesi?
— Enpä, vastasi Kim ylpeästi. — Kaupungissa on uusi pappi … sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.