— Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. — Mahbub pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. — Mutta kerro ensiksi juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan, sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle kiristynyttä suolivyötänsä, — en luule sahibinpoikien useinkaan lähtevän sieltä karkuretkille.
— Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli kädellä reittänsä.
— Shabash! Shabash! Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten tapahtui … askel askeleelta, äläkä unohda mitään.
Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä
Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.
— Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, — minähän sanoin, että se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo kypsä … vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen palvelus.
— Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.
— Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.
— Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa. Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.
Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.
— Mitäpä muutamat rupeet, — pathanilainen heilautti huolettomasti kättänsä, — merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.