— Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. — Toisten silmät ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista sukuperää. Siellä on metheeraneesien poikia … bhungien (lakaisijoitten) lankomiehiä.
Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.
— Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle piippunsa puhdistettavaksi, — olen tavannut paljon miehiä, naisia ja poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut sinun kaltaistasi vekaraa.
— Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?
— Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen rehellisille ihmisille. — Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.
— Tai enkö möisikin?
Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. —
Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?
— Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. — Se koskee sinun rauhaasi!
— Oh, shaitan! — Mahbub antoi rahan.
— Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?