Mahbub hykähteli. Hän oli ollut Hurreen seurassa ennemminkin.
— Ihomaalaus on suoritettava loppuun, sanoi hän. — Poika on nyt hyvässä varjeluksessa, jos … jos vain ilmojen valtiailla on korvat kuullakseen. Minä olen sufi (vapaa-ajattelija), mutta kun pääsee sivulta naisen, oriin tai paholaisen ohi, niin miksi mennä taitse potkua houkuttelemaan? Laita hänet matkaan, babu, ja pidä huolta, ettei vanha punahattu vie häntä ulottuviltamme. Minun on palattava hevosteni luo.
— Hyvä on, sanoi Hurree babu. — Tällä hetkellä hän on kummallinen nähtävä.
* * * * *
Noin kolmannen kukonlaulun aikaan Kim heräsi ikäänkuin tuhat vuotta nukkuneena. Huneefa kuorsasi nurkassaan ankarasti, mutta Mahbub oli mennyt.
— Minä toivon, että sinä et ole säikyttynyt, virkkoi liukas ääni hänen vieressään. — Minä valvoin koko toimituksen, ja se erinomaiseen mielen kiinnitti kansatieteelliseltä kannalta. Se oli ensiluokkaista taikuutta.
— Huh! sanoi Kim tuntiessaan Hurree babun, joka hymyili maireasti.
— Ja myös minulla kunnia on tuoda Lurganilta sinun nykyisen pukusi. Minulla ei tapana ole virallisesti kuljettaa tämänlaatuista alempiarvoisilleni, mutta (hän hykähteli) sinun tapaus kirjoihin merkitty on poikkeukselliseksi. Toivon että Lurgan muistaa tämän minun ansiona.
Kim haukotteli ja venyttäysi. Tuntui hyvältä kääntelehtiä taas väljissä vaatteissa.
— Mitä tämä on? — Hän katseli uteliaana paksua kangasta, josta tuntui pohjoisten seutujen väkeviä tuoksuja.