— Nyt hän kyllä voi hyvin — tämä tapahtui viikko sitten — mutta en voi ymmärtää sellaista pyhyyttä! Kolmen vuoden vanha lapsi olisi ymmärtäväisempi. Älä sinä murehdi pyhän miehen vuoksi, hän puolestaan seuraa sinua molemmin silmin, milloin ei kahlaile puroissamme, lopetti puhuja.
— En muista nähneeni häntä. Minusta päivät ja yöt menivät ohi kuin jotkin mustat ja valkoiset verhot, jotka avautuivat ja sulkeutuivat. Minä en ollut sairas; olin vain väsynyt.
— Sellainen väsymys tulee luonnostaan muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Mutta olethan siitä nyt päässyt.
— Maharanee, aloitti Kim, mutta nähtyään katseen naisen silmissä muutti sen hellimmäksi puhuttelumuodoksi, — äiti, saan kiittää sinua hengestäni. Kuinka voin sen ilmaista? Kymmenentuhatta siunausta talollesi ja…
— Olkoon taloni siunaamaton. — (On mahdotonta tarkalleen toistaa vanhuksen sanaa). — Kiitä jumalia niinkuin pappi, jos tahdot, mutta kiitä minua niinkuin poika, jos minusta välität. Olenko sinua nostellut, hieronut ja hoitanut sitä varten, että paiskaat minulle vain kaikenlaisia sanoja kasvoja vasten? Äitisi on kai synnyttänyt sinut, että särkisit hänen sydämensä. Miten sinä häntä kohtelit — poikani?
— Minulla ei ollut äitiä, sanoi Kim. — Hän kuoli, niinkuin sanovat, minun ollessani aivan pieni.
— Hai mai! Sittenhän ei kukaan voi sanoa, että olen häneltä mitään oikeutta ryöstänyt, jos — kun lähdet jälleen ja tämäkin talo on yksi monista, joita käytit majapaikkanasi ja jotka unohdat kevyesti lausuttuasi siunauksen. Mutta eipä sillä väliä. Enhän tarvitse siunauksia, mutta … mutta… Hän polki jalkaansa köyhälle sukulaiselle: — Vie pois vadit. Mitä hyötyä on siitä, että antaa kylmän ruuan seistä huoneessa, sinä onnettomuuden nainen!
— Minäkin olen … olen kerran synnyttänyt pojan; mutta hän kuoli, vastasi kumara olentoparka, harson takaa. — Sinä tiedät, että hän kuoli! Odotin vain käskyäsi viedäkseni astiat pois.
— Minäpä olen onnettomuuden nainen, — huudahti vanha sahiba katuvasti. — Me, jotka laskeudumme alas chattrien luo (suuret päivänvarjot polttorovioiden yläpuolella, missä papit ottavat vastaan viimeiset saatavansa), takerrumme yhäti kiinni chattien (vesiruukkujen) kantajiin (nuoriin, jotka uhkuvat elämän ylpeyttä, hän tarkoitti; mutta sanaleikki oli ontuva). — Jollei saata tanssia juhlassa, saa katsoa ulos ikkunasta, ja lastenlasten hoitaminen vie naiselta kaiken ajan. Sinun opettajasi antaa nyt minulle kaikki toivomani taikakeinot tyttäreni vanhimman pojan hyväksi, luultavasti siksi, että hän nyt on aivan vapaa synnistä. Mutta hakim on nyt ollut hyvin alakuloinen näinä päivinä. Hän myrkyttää palvelijoitani, kun ei parempia ole saatavissa.
— Mikä hakim, äiti?