Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.
— Ohoh! sanoi vanha sotilas. — Mistä sinä olet tuollaisen laulun oppinut, sinä maailmanhalveksija?
— Opin sen Pathankotissa … kynnyksellä istuessani, vastasi laama hämillään. — Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.
— Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä, kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta? Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?
— Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen rukousnauhansa. — Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!
— Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, — hän häpeää sitä, että on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! — hän heitti lapsukaiselle rahan. — Makeiset ovat aina makeita. — Ja kun pienokainen hävisi auringonpaisteeseen, jatkoi hän: — Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies, minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.
— Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. — Vika on minun. Minä kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.
— Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona … sen vanhan laulun.
He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) … jota laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin kuunteli kiintyneenä.
— Ahi! Nikal Seyn on kuollut … hän kuoli Delhin luona! Pohjan keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! — Vanhus lauloi värisevällä äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.