— Se on totta. Se on totta. — Kim käytti sellaista miettivää, lepyttelevää äänensävyä, jolla tavoitellaan toisen luottamusta.
— Mutta omalla kannallaan hän on peräti oikeamielinen. Hän haluaa hartaasti, että me matkustaisimme hänen kanssansa Buddh-Gayaan, ja mikäli minä ymmärsin, olisikin meillä sama tie monta päivää etelään päin.
— Entä sitten?
— Maltahan vähän. Siihen sanoin, että etsintäni oli kaiken muun edellä. Hän oli kuullut monta hupsua tarinaa, mutta tätä suurta totuutta etsimästäni joesta hän ei ollut kuullut milloinkaan. Semmoisia ovat papit tuolla alemmassa vuoristossa! Hän tunsi Lung-Chon luostarin esimiehen, mutta hän ei tiennyt mitään joestani, ei mitään vasamakertomuksesta.
— Ja sitten?
— Senvuoksi haastelin etsinnästäni ja Tiestä ja muista hyödyllisistä asioista. Mutta hän vain toivotteli, että saattaisin häntä ja rukoilisin toista poikaa hänen tyttärelleen.
— Ahaa! 'Me naiset' emme tosiaankaan ajattele muuta kuin lapsia, sanoi
Kim unisesti.
— Kun nyt tiemme sattuvat yhteen joksikin aikaa, emme nähdäkseni poikkea etsinnästämme, jos kulkisimmekin hänen mukanaan … ainakin sinne asti, kunnes … mikä sen kaupungin nimi olikaan.
— Ohoi! sanoi Kim kääntyen ja terävästi kuiskaten muutaman metrin päässä kyyröttävälle uryalle. — Missä teidän isäntänne talo on?
— Vähän Saharunporen tuolla puolen, hedelmäpuutarhojen seuduilla. —
Hän mainitsi kylän nimen.