— Mitäpä sinä et jo tuntisi tästä maailmasta? — Laama lyyhistyi tottelevasti pieneen syvennykseen noin sadan askeleen päähän mangopuista, jotka tummina kohosivat tähtikirkasta taivasta vasten.
— Pysy tässä kunnes kutsun.
Kim livahti pimeään. Hän tiesi, että leirin ympärillä luultavasti oli vartioita, ja hän hymyili itsekseen kuullessaan erään raskaat askeleet. Poika, joka voi kuutamoyönä pujotella Lahoren kaupungin kattojen yli käyttäen jokaista pientäkin varjoa häivyttääkseen takaa-ajajansa, ei joudu edes hyvin harjaantuneiden sotilasvartijoiden kynsiin. Hän ryömi, kohteliaasti kylläkin, kahden vahtisotilaan välitse, ja milloin juosten, milloin pysähtyen, milloin mataen tai vatsallansa maaten hän vähitellen pääsi valaistun ruokailuteltan luo, ja painautuen kiinteästi erään mangopuun taakse hän odotti, kunnes jostakin sanasta pääsisi asioiden juoneen kiinni.
Ainoa asia, joka nyt hänen mieltänsä kiinnitti, oli miten saisi lisää tietoja Punaisesta Härästä. Hänen luulonsa mukaan — ja Kimin tietämättömyys yksistä seikoista oli yhtä ihmeellinen ja odottamaton kuin hänen tietonsa toisista — saattoivat nuo miehet, yhdeksänsataa perinpohjaista paholaista isän ennustuksen mukaan, kumartaa tuota härkää pimeän tultua niinkuin hindut pyhää lehmää. Se olisi niinkuin olla pitikin, ainakin johdonmukaista, ja senvuoksi olisi paras kysyä tuolta kultaristiseltä mieheltä neuvoa. Toisaalta saattoi, kuten hän muisti välttelemiensä vakavakasvoisten pappien tehneen Lahoren kaupungissa, tämäkin ryhtyä tekemään kiusallisia kysymyksiä ja käskeä hänen tietää huutia.
Mutta eikö Umballassa ollut näyttäytynyt, että hänen taivaanmerkkinsä ennusti sotaa ja aseellisia miehiä? Eikö hän ollut Tähtien ystävä samoin kuin koko maailman ystävä, joka oli pakahtumaisillaan kauheista salaisuuksista? Ja lopuksi — se oli kaikkien hänen nopeitten ajatuksiensa pohjavirtaa — tämä seikkailu oli ihastuttavaa jatkoa hänen vanhoille talonkattoretkilleen, samalla kun se oli juhlallisen ennustuksen täyttymistä. Hän makasi vatsallansa maassa ja kiemurteli teltan ovelle päin, kädellään pidellen kaulassaan olevaa amulettia.
Asia oli niinkuin hän oli aavistanutkin. Sahibit rukoilivat jumalaansa, sillä teltan keskessä olevalla pöydällä, sen ainoana marssinaikaisena koristuksena, oli kultainen härkä, joka oli muovattu Pekingin Kesäpalatsista otetusta vanhasta sotasaaliista, kullanpunainen härkä, joka pää riipuksissa tallasi irlanninvihreätä kenttää. Sille sahibit kohottivat lasinsa ja huusivat huikeasti yhteen ääneen.
Rykmentin papilla Arthur Bennettillä oli tapana lähteä teltasta, kun tämä malja oli juotu, ja marssista väsyneenä hän oli tavallista kömpelömpi liikkeissään. Kim tähysteli pää koholla pöydälle asetettua ennustusmerkkiänsä, ja tällöin pappi polkaisi hänen olkapäällensä. Kim pyörähti pois jalan alta, mutta kaatoi samalla papin, joka ainiaan toiminnan miehenä tarttui häntä kurkkuun ja melkein kuristi hänet. Kim puolestaan silloin potkaisi häntä epätoivoisesti vatsaan. Bennett veti henkeä ja koukisti itsensä tuskan kourissa, mutta ei hellittänyt otettansa, vaan kääntyen jälleen ympäri vei sanaa puhumatta Kimin mukanaan omaan telttaansa. Maverickit olivat auttamattomia ilvehtijöitä, ja papin mielestä oli senvuoksi parasta olla asiasta vaiti, kunnes oli saanut tutkimuksen tehdyksi.
— Mitä, sehän on poika! — sanoi hän laahatessaan saaliinsa telttalyhdyn alle. Sitten ankarasti ravistaen häntä hän huudahti: — Mitä sinä teit? Sinä olet varas. Choor? Mallum?
Hänen hindu-sanavarastonsa oli jotenkin rajoitettu, ja kiihtynyt sekä äkämystynyt Kim aikoi pysyä sinä, miksi häntä oli luultukin. Voimia kootessaan hän mietti hyvin uskottavaa juttua sukulaissuussuhteistaan jonkun kokkipojan kanssa ja samalla piti silmällä pakotietä papin vasemman käsivarren alitse. Tilaisuus tuli, hän pujahti ovelle päin, mutta pitkä käsivarsi ojentautui hänen peräänsä ja tarttui häntä niskaan, katkaisten samalla amuletinrihman ja siepaten amuletin.
— Anna se minulle. Oi, anna se minulle. Onko se hävinnyt? Anna minulle paperit!