"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."
"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne ja sano minulle peninkulmat."
Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen. Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä; kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät Chicagoon?
Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää, mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla, koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri sen, joka tölmäisi häntä.
Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla, ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja äänettömin elein.
"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin, puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin ilmotamme siitä erikseen."
Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia, ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central & Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa); viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä valtamereen — yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.
Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana, hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä villamekostaan.
Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi, että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan, joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään. Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti. Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan, että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.
"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen terveellisempää vaikutusta."