"Elävinäkö?" sanoi Harvey.
"Ei toki. Kyllä ne tulevat sinne jokseenkin kuolleina — ja hengettöminä — ja suolattuina. Meillä on sata härkätynnyriä suolaa laareissamme, emmekä ole vielä saaneet kaloja muuta kuin siksi että aluspuut ovat peitossa."
"Missä ne kalat sitten ovat?"
"Meressä puheitten mukaan, veneissä toivon mukaan", vastasi Dan vanhalla kalastajain sananlaskulla. "Sinullakin oli mukanasi nelisenkymmentä tullessasi eilen illalla."
Hän viittasi jonkinlaiseen puiseen karsinaan, joka oli juuri yläperäkannen edessä.
"Sinun ja minun on tyhjennettävä tuo sitten kun he ovat palanneet. Minä luulen että saamme runsaan karsinan tänä iltana. Olen nähnyt sen melkein laitojaan myöten täynnä perkkaamista odottavia kaloja, ja me seisoimme perkkauspöytien ääressä kunnes viiltelimme itseämme niitten sijasta, niin kovasti meitä nukutti. Kas tuolla ne nyt tulevat." Dan tähysti matalan reilingin yli puoltakymmentä venettä, jotka soutivat heitä kohti loistavaa, silkkipintaista merta pitkin.
"En ole koskaan nähnyt merta näin alhaalta", sanoi Harvey. "Se on kaunis."
Alhaalla oleva aurinko värjäsi veden kokonaan purppuran ja punaisen hehkuvaksi, laakeitten maininkien kuvut liekehtivät kultaisina ja aallonpohjissa olivat varjot sinisen ja vihreän juovikkaita. Jokainen näkyvissä oleva kuunari näytti vetävän pyyntiveneitään luoksensa näkymättömillä langoilla, ja veneissä istuvat pienet mustat olennot vetelivät airojaan säännöllisesti kuin vetojousilla käyvät leikkikalut.
"Heillä on ollut hyvä onni", sanoi Dan silmät puoleksi ummessa. "Manuelin veneeseen ei olisi enempää kaloja mahtunutkaan. Se ui matalassa kuin lumpeenlehti tyvenessä vedessä, eikö totta?"
"Mikä niistä on Manuel? En ymmärrä miten sinä voit tuntea noin pitkän matkan päähän."