Kokki oli tavattoman kookas, sysimusta neekeri ja erosi kaikista muista Harveyn tapaamista neekereistä siinä, ettei hän puhunut, vaan tyytyi vain hymyilyillä ja mykillä eleillä kehottamaan syömään enemmän.
"Katsos, Harvey", sanoi Dan, kopauttaen pöytään kahvelillaan, "eikös ole juuri niinkuin sanoin? Nuoret ja komeat miehet — niinkuin minä ja Pennsy ja sinä ja Manuel — me olemme toista pöytäkuntaa, ja me syömme sitten kun ensimäinen sakki on saanut tarpeekseen. He ovat vanhoja kaloja; ja ne ovat juonikkaita ja kärtyisiä ja niiden vatsoja on pidettävä mielillä; siksi heille annetaan ensiksi, vaikkeivät he sitä ansaitse. Eikös niin, tohtori?"
Kokki nyökkäsi.
"Eikö hän osaa puhua?" kysyi Harvey kuiskaten
"Kyllä siksi että toimeen tulee. Ei kuitenkaan paljon sellaista mitä me ymmärtäisimme. Hänen oma kielensä on melko omituista. Hän on kotoisin Cape Bretonin sisuksista, jossa talonpojat puhuvat kotitekoista skotlanninkieltä. Cape Breton on täynnä neekereitä, joitten vanhemmat karkasivat sinne meidän sotamme aikana, ja ne puhuvat samanlaista kieltä kuin talonpojat siellä — paljasta sekasotkua."
"Ei se ole Skotlantia", sanoi "Pennsylvania". "Se on gaelinkieltä.
Olen lukenut sen jostakin kirjasta."
"Penn lukee paljon. Melkein aina onkin niinkuin hän sanoo — paitsi kun on kysymys kalojen laskemisesta — mitä?"
"Antaako isäsi heidän vain sanoa kuinka monta he ovat saaneet, laskematta niitä?" kysyi Harvey.
"No miksikäs ei? Mitä varten kukaan viitsisi valehdella muutaman vaivaisen turskan vuoksi."
"Yksi mies kerran valehteli saaliista", puuttui Manuel puheeseen. "Valehteli joka päivä. Viis, kymmenen, kakskymmentäviis enemmän kaloja kuin tuli hän sanoi olevan."