Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava, isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi. Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita, harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja, tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten. Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia, punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien, keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen kokilta voitorttuja.
Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta kaksois-majakkaa.
He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St. Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville — näky, jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan — ja seurasi heitä ohi Westernin ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.
"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat. Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"
"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan valkoisina kuivaneista pärskeistä.
"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta. Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä hiukan vasemmalle."
Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen. Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta. "Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko. Mitä kuuluu laivastolle?"
Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren, kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi, lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden laskeutuessa sen ylle.
"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.
"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.