Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.
"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä — joillakin ihmisillä", vastasi Dan. "Odotahan vain."
Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.
"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."
"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."
IX.
Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla, vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut — hän tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"
Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta — niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät — tulisi heti hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria töitä — vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen poikansa kuollut — hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla; vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.
Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.
Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle, kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa lauantai-postia.