"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te olette sairas."
Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?"
Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti uutisen vaimolleen.
"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle. "Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto, jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."
"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan rullakarttaa.
"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu — suoraan poikki mantereen — Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä portailta.
"Sitä arvelinkin."
Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät (siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen). Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan, katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.
"K. H. Wade, Los Angeles — 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö niin, neiti Kinzey?"
"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa kelloonsa.