"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen hänelle näyttänyt uutta haavaani".
"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".
Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.
"Minä en ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin niinkuin Orielinrehtori?"
Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun, Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.
* * * * *
Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista. Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back"; hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat; hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina, asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa — ja itse rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa — Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa — uusi kilpapallo kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan, niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä, sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan tullut naisväki katseli Cottaria — "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään. Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan tulee toisenkin kanssa toimeen.
Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua, jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen, mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi. Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli "tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.
Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin asumuksessa — yksi huone ja yksi tavarakirstu — ja toveriensa keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia — poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa, saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta. Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua kaikkialle. Et muuta tarvitse — tunne miehesi". Cottar arveli tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät. Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria nyrkistelyhansikkaita.
"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla, sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua, sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä oli veto".