Mowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen äänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: "Varmasti tulen takaisin."
"Ja nyt", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden pään, "minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi ette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?"
"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä — me laulelimme viidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?"
"Kyllä totisesti."
"Ja heti laulut laulettuamme", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, "minä seurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten. Mutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt — syöden ja nukkuen ihmislauman parissa?"
"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt", vastasi
Mowgli juosten yhä vinhemmin.
"Ja miten nyt käy?" kysyi Harmaa Veikko.
Mowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas jotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti näkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan peltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun lämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän katosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi sitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin kauan kuin katse kantoi.
"Ja nyt en tiedä —", hän sanoi, vuorostaan huoaten. "Miksi ette tulleet, kun kutsuin?"
"Me seuraamme sinua — me seuraamme sinua", jupisi Harmaa Veikko nuollen Mowglin kantapäätä. "Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen aikana."