Yölaulu Viidakossa.
Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun. Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan, vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä maailmassa."
Tunkeutuja oli shakaali — Tabaqui, tähteenlipoja —, ja Intian sudet halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa, juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä. Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n — hulluuden — ja pakenevat.
"Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta täällä ei ole ruokaa".
"Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista [shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"
Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.
"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."
Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.
Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten pahansuovasti:
"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän minulle."