Uusi ryöppy syöksähti heidän päällensä, ja nuo kaksi astelivat pois, ottaen Mowglin mukaansa. Baloo oli apinoista puhunut silkkaa totta. Ne kuuluivat puunlatvojen asujamistoon, ja kun pedot aniharvoin katsovat ylös, niin ei apinoilla ja viidakon väellä ollut mitään tilaisuutta sattua toistensa tielle. Mutta milloin tahansa löysivät sairaan suden taikka haavottuneen tiikerin tai karhun, apinat kiusasivat häntä ja paiskelivat kaikkia petoja kalikoilla ja pähkinöillä huvikseen ja toivoen tulevansa huomatuiksi. Sitten ne mölysivät ja kirkuivat järjettömiä lauluja ja haastoivat viidakon väkeä kapuamaan puihinsa tappelemaan kanssaan tai sydäntyivät hurjiin otteluihin tyhjästä keskenänsä, jättäen kuolleet apinat viidakon väen nähtäväksi. Niillä oli aina aikomuksena viipymättä hankkia itselleen johtaja ja omat lait ja tavat, mutta siitäpä ei koskaan tullut mitään, sillä niiden muisti ei kestänyt päivästä toiseen. Sen vuoksi ne sovittivat hommansa hokemalla sananpartta: "mitä bandar-log ajattelee nyt, sitä viidakko ajattelee myöhemmin", ja se viihdytti niitä aika lailla. Mikään peto ei voinut niitä saavuttaa, mutta ei niistä myöskään mikään peto ollut millänsäkään, ja siitä syystä ne olivat olleet kovin mielissään, kun Mowgli tuli niiden kanssa leikkimään, ja ne kuulivat kuinka suutuksissaan Baloo oli.
Ne eivät aikoneet tehdä sen enempää — bandar-log ei koskaan tarkoita mitään. Mutta yksi niistä keksi mielestään loistavan aatteen, ja hän kertoi kaikille muille, että Mowgli olisi hyödyllinen pitää heimossa, koska hän osasi punoa yhteen risuja tuulen suojaksi; jos he siis sieppaisivat hänet, niin he voisivat taivuttaa hänet opettajaksensa. Tietysti oli Mowgli puunhakkaajan lapsena perinyt kaikenmoisia vaistoja, ja hänellä oli tapana rakennella katkenneista vesoista pikku mökkejä, ajattelemattakaan miten tuli niitä sommitelleeksi, ja puissaan pälyilevät apinat pitivät hänen leikkiänsä kerrassaan ihmeellisenä. Tällä kertaa, sanoivat ne, ne todella ottaisivat johtajan ja kohoaisivat viidakon viisaimmaksi heimoksi — niin viisaaksi, että kaikki muut huomaisivat ne ja kadehtisivat niitä. Siitä syystä ne seurasivat Baloota, Bagheeraa ja Mowglia viidakon läpi hyvin hiljaisina, kunnes oli puolipäiväuinahduksen aika ja Mowgli suuresti häpeissään painautui pantterin ja karhun väliin nukkumaan, päättäen pysyä ehdottomasti erillään apinakansasta.
Keskellä untansa hän tunsi kovien, jäntevien, pienten käsien puristavan sääriänsä ja käsivarsiansa, oksat pyyhkivät hänen kasvojansa, ja sitten hän tuijotteli alas heiluvasta latvasta, Baloon herätellessä viidakkoa kumeilla karjahduksillansa ja Bagheeran ponnahtaessa runkoa ylöspäin kaikki hampaat paljastettuina. Bandar-log mölysi voitonriemuisena ja kiiti ylimpään huippuun, minne Bagheera ei uskaltanut seurata, hihkuen: "Hän on huomannut meidät! Bagheera on huomannut meidät. Kaikki viidakon väki ihailee taitavuuttamme ja viekkauttamme."
Sitten he läksivät pakenemaan; ja apinaväen pako puumaailmassa on mahdoton sanoin kuvata. Niillä on säännölliset valta- ja sivutiensä, ylä- ja alamäkensä, kaikki viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen tai sataan jalkaan korkealla maasta, ja näitä myöten ne tarpeen tullen voivat matkata yölläkin. Kaksi vantterinta apinaa piteli Mowglia kainaloista ja heilahteli häntä kannatellen puusta toiseen, parikymmentä jalkaa loikkauksella. Yksinään ne olisivat päässeet puolta joutuisammin, mutta pojan paino pidätteli niitä. Peloissaan ja pää pyörällä ollen Mowgli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta hupia tästä hurjasta vauhdista, vaikka maan vilahtelu syvällä hänen allaan näytti kammottavalta ja jyhkeä töksähdys tyhjään ilmaan tehdyn hypyn jälkeen joka kerta kouri sydäntä.
Hänen saattueensa kiidätti häntä vuoroin ylös puuhun, kunnes hän tunsi hennoimpien latvuksien räiskivän ja taipuvan alla, vuoroin taas köhäisten ja luikaten paiskautui ilmaan ulos- ja alaspäin, pysähtyen tarraamalla käsin tai jaloin lähimmän puun alempiin haaroihin. Toisin ajoin hän näki aavat alat vielä vihreää viidakkoa, kuten maston huipussa seisova mies ulappaa, ja sitten oksat ja lehdet pieksivät hänen kasvojansa, kun hän vartijoinensa taas läheni maata. Niin ryntäili koko bandar-login heimo loikkien, ryskyen, hoilaten ja älisten pitkin puukujia, Mowgli vankinansa.
Jonkin aikaa hän pelkäsi noiden pudottavan hänet; sitten hän suuttui, mutta älysi haitalliseksi nousta vastarintaan, ja alkoi miettiä. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada viesti Baloolle ja Bagheeralle, sillä hän tiesi apinain vauhdin jättävän heidät kauas jälkeen. Oli hyödytöntä katsella alas, sillä hän näki vain oksien yläpinnat, joten hän tähysteli ylöspäin ja näkikin kaukana sinertävässä autereessa Chil-sääksen leijuvan ja kieppuvan pitämässä silmällä viidakkoa, odotellen olentoja kuoleviksi. Chil näki apinain raahaavan jotakin ja pudottausi muutamia satoja metrejä alemma, nähdäkseen kelpasiko niiden taakka syötäväksi. Vihelsipä hän hämmästyneenä, nähdessään Mowglia laahattavan puunlatvaan ja kuullessaan hänen sääksenkielellä kiljaisevan: "Me olemme yhtä verta, sinä ja minä." Lehvien aallot ummistuivat pojan yli, mutta Chil piipahti lähimmän puun kohdalle ajoissa nähdäkseen ruskeiden pikku kasvojen jälleen pujahtavan esille. "Pane merkille tieni", huusi Mowgli. "Kerro Seeonee-lauman Baloolle ja Käräjäkallion Bagheeralle."
"Kenen puolesta, Veikko?" Chil ei ollut koskaan ennen nähnyt Mowglia, vaikka tietysti olikin hänestä kuullut puheltavan.
"Mowglin, Sammakon. Ihmisenpenikaksi minua sanotaan! Pane merkille tieni!"
Viime sanat kirkaistiin pojan viistäessä halki ilman, mutta Chil nyökkäsi ja nousi korkeuksiin, kunnes näytti pieneltä tomuhiukkaselta, ja siellä hän leijui kaukoputkisilmillään seuraten puunlatvain heiluntaa, Mowglin saattueen törmätessä eteenpäin.
"Ne eivät koskaan ryntää kauas", hän hymähti. "Ne eivät koskaan tee mitä ryhtyvät tekemään. Aina nälvii uutuuksia bandor-log. Tällä kertaa, jolleivät silmäni petä, ne ovat penkoneet pahaa itselleen, sillä Baloo ei ole mikään maitoparta, ja Bagheeran tiedän pystyvän tappamaan muutakin kuin vuohia."