"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?" sanoi Messua arasti. "Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua hellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja siksi kuolemaan vikapää."
"Ja mikä on paholainen?" kysyi Mowgli. "Kuoleman olen nähnyt."
Mies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi. "Näethän!" hän lausui miehelleen; "minä tiesin — minä sanoin, ettei hän ollut mikään velho! Hän on minun poikani — oma poikani!"
"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?" vastasi mies.
"Olemme kuoleman omat."
"Tuolla käy tie viidakon halki —" Mowgli viittasi ulos ikkunasta.
"Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt."
"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin — niinkuin sinä tunnet", aloitti Messua. "En luule että voisin kävellä kauas."
"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät tänne takaisin", huomautti hänen miehensä.
"Hm!" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä; "minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle — vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin paljonkin ajateltavaa. Ah!" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona syntynyttä luikkailua ja töminää. "He ovat siis viimeinkin päästäneet Buldeon kotiin?"
"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua", huudahti Messua.
"Kohtasitko häntä?"
"Kyllä — me — minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun palaan."