"Tiedätte polun Khanhiwaraan?" kuiskasi Mowgli.
He nyökkäsivät.
"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. — Mutta — mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella hiukan laulua."
"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta kuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten saaliiksi", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.
"Sanon", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa viidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle, "sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei nouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen eikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy vartio." Hän käännähti Messuaan sanoen: "Hän ei usko, mutta sinähän uskot?"
"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä uskon."
"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja ymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on suljettu."
Messua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet vavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli häntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili kademielin vainioitansa ja sanoi: "Jos saavumme Khanhiwaraan ja minä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen oikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että tämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin kerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini. Vaadinpa oikeuteni täydesti."
Mowgli nauroi. "En tiedä mitä tarkoitat, mutta — tulehan takaisin ensi sadekautena ja katso mitä on jäljellä."
He läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille piilopaikastaan.