"Hyvä! Hyvä!" huudahtelivat nuoret sudet, jotka ovat aina nälissään.
"Kuulkaa Bagheeraa. Penikka voidaan lunastaa. Niin sanoo Laki."
"Tietäen ettei minulla ole oikeutta puhua täällä pyydän lupaanne."
"Puhu vain", myöntyi parikymmentä ääntä.
"Alastoman penikan tappaminen on häpeä. Sitäpaitsi hänestä voi kasvaneena koitua teille parempi otus. Baloo on puhunut hänen puolestaan. Minäpä Baioon sanaan lisään mullin, ja lihavan, vasta tapetun, ei puolta mailia täältä, jos Lain mukaan hyväksytte ihmisenpenikan. Onko se vaikeata?"
Kymmenet äänet hälisivät: "Mitä sillä on väliä? Hän kuolee talvisateisiin. Hän nääntyy auringon helteeseen. Mitä haittaa voisi meillä olla alastomasta sammakosta? Juoskoon lauman mukana. Missä mulli on, Bagheera? Otettakoon hänet laumaan." Ja sitten Akelan jyhkeä haukku huusi: "Katsokaa tarkoin — katsokaa tarkoin, oi sudet!"
Mowgli oli yhä syvästi kiintynyt kivileluihinsa eikä ollut millänsäkään, kun sudet yksitellen käväisivät häntä tähyämässä. Vihdoin he kaikki läksivät alas mäkeä mullin jakoon; jäljelle jäivät vain Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omaiset. Shere Khan yhä karjahteli yön pimennossa, julmasti kiukuissaan siitä, ettei Mowglia ollut hänelle luovutettu.
"Niin, karju vain", ähitteli Bagheera viiksiensä pielestä; "tulee aika, jolloin tämä alaston olento panee sinut karjumaan toisella sävelellä, jos minä ihmistä vähänkään tunnen".
"Teko oli hyvä", arveli Akela. "Ihmiset ja heidän penikkansa ovat sangen viisaita. Hänestä saattaa aikanaan olla apua."
"Totisesti, apua silloin kun koituu kova tarvis; sillä kukaan ei voi toivoa iän kaiken pystyvänsä laumaa johtamaan", huomautti Bagheera.
Akela ei vastannut. Hän ajatteli hetkeä, joka on jokaisen lauman jokaisen johtajan edessä: jolloin voimat heikkenevät heikkenemistään, kunnes sudet hänet viimein surmaavat ja uusi johtaja tulee sijalle — vuorostaan surman saadakseen.