MOWGLIN LAULU IHMISTÄ VASTAAN
Minä köynnökset kimppuunne kirvoitan —
minä viidakon liikkeelle virvoitan!
Se muurit murtaa tieltään,
lyö seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
Veräjillänne väkeni laulahtaa,
ja aittanne yököt haltuunsa saa;
yövartijaksi käärmeen
voin kylälle antaa,
kun karela, se karvas karela,
jo heelmiä kantaa!
Ei mun kansani näy, mutta kuulette sen
kuun noustessa nostavan melskehen;
käy paimeneksi susi,
ei laidun oo kaita,
kun karela, se karvas karela,
sen ainut on aita!
Minä laihonne leikkuutan joukollain,
se sänkeä säästävi hiukan vain;
ja härjiksenne hirvet
ne vaolle ehtii,
kun karela, se karvas karela,
jo pellolla lehtii!
Jopa köynnökset kimppuunne kirvoitin
sekä viidakon vimmahan virvoitin.
Lakoutuu vasat, pylväät
ja seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
PUNAINEN KOIRA
Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
eestä öisen mellastuksen,
eestä päivän uinahduksen,
eestä kaiken riita saikin,
taisteluun me käymme kaikin!
Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa, hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään; kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes — —
Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat, ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan arvo vaati.