"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta
Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan
että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku
Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"
"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."
"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."
Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki — Intian uuraat, vimmaiset, mustat metsämehiläiset, ja — kuten Mowgli hyvin tiesi — kaikki polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan. Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin — menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin rakennettuja uusia kaupunkeja — ja suunnattomat määrät huokoista, mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku Väki oli.
Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä leviävälle hiekkamatalikolle.
"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"
Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai shakaali kajonnut.
"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."
"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä, monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."
"Kuinka niin?"