MARIA. Samaa tiemmä kuin kaikilla muillakin pitäjäläisillä.
EVERSTI. Ja mitä se on?
MARIA. Että minä olen isätön ja kuitenkin tahdon olla muka — tahdon pitää itseni — "Suottaryökkynäksi" ja "Piikakamari-armoksi" he minua nimittelevät.
EVERSTI. Siitä sinun on tehtävä loppu.
MARIA. Selkäni takana he vain niin sanovat. Mutta minä olen kumminkin saanut tietää sen.
EVERSTI. Hm. Tunsitko minun äitiäni?
MARIA. Lapsena ollessani näin hänet usein naapurien luona.
EVERSTI. Mutta et Rönnvikissä, etpä tietenkään. Sinne häntä ei kutsuttu, ei ainakaan isän kuoltua. Isä kelpasi, hän, vaikka oli patajuoppo ja heittiö, joka olisi päättänyt päivänsä mieronkiertäjänä, ellei äiti olisi iskenyt silmiänsä häneen. Pidoissa isä joi paloviinaa juomalasista, mutta kättä, joka piteli lasia, koristi hieno sinettisormus, ja se hyvitti kaiken. Äiti oli selän takana "Maatiaislöntys" ja "Lautamiehen pikku lämpimäislimppu." Hän sai kyllä tavallaan kokea samaa kuin sinä omalla tavallasi.
MARIA. Hän kesti sen varmasti paremmin kuin minä. Hän olikin parempi.
Kaikessa.
EVERSTI (katsoo poispäin, puhuu kuin ajattelisi ääneen). Minä olin silloin Kaukaasiassa, kun hän kuoli. Sain kirjeen vasta kahta kuukautta myöhemmin. Kun minä sitä luin siellä savimajassani, olivat seppeleet jo aikoja sitten kuihtuneet hänen haudallaan.