Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:
— Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat. Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon ystäviä.
Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:
— Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme, että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään. Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät minut — —
Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen ajatella selvästi.
— No mutta, hän sanoi, — etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki muutkin saavat?
— Armoa…, sanoi Albin vitkastellen, — minä — minä en usko sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma, että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut sanomalehdissä painettuna.
— Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat, murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?
— Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, — mutta siinähän se pulma onkin.
Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.