— Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen lihamyllyn suhteen.
— Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko, että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän täytyy saada, ja minä saan sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä liikkeelle.
— Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?
— Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän vie pian koko käden.
— Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi
Manja hymyillen. — Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?
Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.
— Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus, on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.
Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.
— On kummallista ajatella, hän sanoi, — että te olette suunnilleen minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?
Robert kohautti olkapäitään.