Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa, laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen. Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.
Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä "lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.
Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.
Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.
Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.
Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.
Muutetaan syystaloille. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi kesää vartomaan.
Syyspaikat, sohks-paik, on varattu suurien jäkäläkankaiden laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille, taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn, pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään allekin.
Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla. Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa talviuneensa.
Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi, sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman puukkonsa.