Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat monet aitat, aittit, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, juelggin, nokkaan on asetettu aluspuu-pari, kietkamet, joiden varaan on aitan seinät salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas juurakkorunko.
Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan, ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit, toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä muut talvivaatteet. Koshk-kuöll-aitassa taas säilytetään kuivia kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä kaadas — katos —, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita, kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. — Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.
Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle. Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.
Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on njolla, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen, johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, puerdis, myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas kaksi poikittaista korvapuuta, piellji, ja niille sitten pikku aitta rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät, ohuista särkylaudoista katto.
Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.
Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella. Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin 200-300 metrin päässä talosta.
Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen aittansa.
Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen luövvi, "lava", joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä: toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. — Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita, vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan aittaan.
Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin kuölli-puornat ja kuölli-puoret, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu. Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi. Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin poronlihoja talven varaksi.
Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset. Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat, valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle. Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja -tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.