Kalanpyydyksensä valmistaa koltta itse ja tarpeen tullen korjaa ja paikkailee ne. Kesäkauden päivät ovat kalanpyynnin ohella omiaan pyydyksien laittamiseen ja korjailuun, muitakaan hommia kun ei ole. Milloin istuu ukko verkonkudelmaan silmiä pistellen, milloin siinä akka askaroi, milloin taas pojat taikka tyttäret vuoroonsa istahtavat käpyä käyttelemään. Toisinaan näkee koko perheen hääräilevän nuotan repeämiä kuroilemassa. Ja pirtissä istuskellessa voidaan myös valmistella nuotan ja verkon kiveksiä, verkon tuohikierukoita sekä nuottalautoja.
Verkot ja verkkoköydet sekä nuotat lappalainen värjää, roukaa, koivunkuorella. Paksua, vanhan, suuren, koivunkärrikän tyvikaarnaa kuivataan ja keitetään tuhkan kanssa kentällä isossa kattilassa, pannen joukkoon kuusen pihkaisia käpyjäkin; sitten sotketaan kalanpyydykset kattilaan ja kiehutetaan, niin että tumma väri tarttuu kiinni. Toisinaan näkee iltasilla ukon roukauskattilaa hoitelevan, toisinaan taas häärivät sen luona naiset.
Kalanpyytäjän tarpeita ovat myöskin veneet, voonas, joita joka talossa on viisin, kuusin kappalein: ainakin pari venettä tarvitaan, aina järvellään. Ja jos on etäisempi kalastusjärvi, jolle ei vie vesiteitä toisilta pyyntipaikoilta, vaatii se omat veneensä. Veneetkin ovat kolttien omia käsialoja, erityisten taitavien veneseppien rakentamia.
Sen osan saalista, joka ei päivän mittaan tule syödyksi, panee koltta talteen talven kalattomien päivien varalle, suolaa kalapuoreihinsa taikka laittaa kapakalaksi.
Kalat kuivataan kaadaksen orsilla katon alla taikka monesti vain artun orsilla, paljaan taivaan alla. Isot kalat halkaistaan vatsapuolelta, leikataan selkäpuoleen muutamia viistoviiluja, joihin suolojakin ripotellaan, pingoitetaan rassilla levälleen ja työnnetään pyrstöön leikatusta lävestä kuivausvarpaan. Pienet kalat leikataan halki vatsasta selkään pitkin pituuttaan ja pistetään halkeamasta vartaaseen. Pikku siiat halkaistaan kyljittäin, ja kaikkein pienimmiltä kaloilta avataan vain vatsa ja kaula, ja kalat pistetään leuoista kimpuittain rasseihin. Monesti näkee katoksen alustan täynnään kalavartaita poikittain katoksen orsille asetettuina, vartaat kaloja täytenään, vielä pikku kalakimppuja vierellä riippumassa. Viikon, pari vaatii iso kala kuivaakseen, pienet kapaantuvat muutamassa päivässä. Kuivat kapakalansa kasaa koltta aitan loukkoon lattialle, ja karttuu niitä hyvinä pyyntikesinä talven varaksi kokonaiset suuret röykkiöt.
8. METSÄSTYKSESTÄ.
Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.
Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa vielä majavakin, maajjig, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, piärttamilla eli maajjig-kuattilla. Jokisuihin, suvantoihin, majavain oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla kertaa.
Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.
Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista. Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta, Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä ehjiä ja hyvässä kunnossa.