Kuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen saanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän käyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan ajattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta shaan-pulkkeksi, kun on "herroja" lähdettävä kyytiin: pingoittaa pohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.
Miesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin yksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia ammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain on tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.
Koltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla pohjattuja kalhuja. Sivakat, savek, tekee koltta männystä, suorasta kangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat tölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla seuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta metriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei ole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko, eikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin koltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa tuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä laukkomaan.
Mutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään, luikuilee koltta kalhuilla, kolloksilla. Ja ne ovat vielä niitä isienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä, karvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin. Sillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla, "norjannahalla", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin kiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.
Petäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on ne tehty siitä, sillä "kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab" — "kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi", tietää kolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset, suorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään jalkavat.
Mutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja lähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla kumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen suksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja sauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas alamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise, äänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana syöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.
15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.
Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki ovat taas täydessä päivän toimessa.
Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan. Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.
Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua. Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien, Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva talo.