Vaivalloisia korpireittejä kaikki, kestävyyttä ja matkamiehen terveyttä
kysyviä. Siksipä useat Muurmanille menijät kulkevatkin mutkan kautta:
Ruotsin poikki Narvikiin ja sieltä laivalla Ruijan ympäri, toiset taas
Pietarin ja Arkangelin kautta.
Näin kesällä, jolloin vedet ovat vapaina ja maataipaleet jalkaisin kuljettavia.
Mutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja lumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa. Silloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen päästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti, taikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon. Pitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta Suonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko niemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja Lymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin Kuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina Kurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie, jota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin Kannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty Kemijoen—Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin sitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia: Kyrö—Kuolla n. 250 km, Kuolla—Ponoi n. 450 km, Kuolla—Petsamo n. 120 km, Kuolajärvi—Kannanlahti 180 km.]
Kuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä toiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin. Niinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien seutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka jokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja pujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan—Ponoin tie kulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki. Tavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan Kuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan sentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet umpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää kyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti autiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien suunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.
2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.
Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle. Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet. Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti, että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.
Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin, jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä. Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.
Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen. Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. — Lapin viljavat vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun karhu on jättänyt talvisen leposijansa. — Mutta pellonviljelys ei täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa, "pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin, ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen palelluttele.
Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin 20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla, elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.
Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, Hulkko-Pekko joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan". Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää, etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot, vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.