— Onko minun poroani karjassasi?
— Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.
Mutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja villistä metsäläislaumasta.
Ja niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti lappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta ja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta asuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä ja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla, kierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja lisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä neljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on kylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää jo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten pahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia rakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä mainittujen pororuhtinasten talot.
Nämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa varakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren takaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas, 60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on poronhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa oli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.] Poronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki, mitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi teurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat merenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä, Polikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi poroja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat Vienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle asti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat Ouluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja perhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui kerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan Soukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian tapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot tavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.
Ovatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet toisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä "sampsosavotan", jossa jalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi "sampsoksi". Sitä lähettävät ukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän markkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta laumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet poronkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko kylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]
Kesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan korkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko vetämässä, pitkällä "hare"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin valjakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on matka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan taikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden tarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan joutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa joskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran Vuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin miehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta elämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten lähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin metsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet puutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona ryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.
Arkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä ei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan kaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin Arkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa ja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan satamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven tullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että osa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan satamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60 virstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta kauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]
Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia. Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien lapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva suku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät syrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.
Poroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään, jaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat, "jaarat", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät korvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään lakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui takavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin Kuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti olivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta saattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän muka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla olla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.