Matkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista nurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä keträinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista, tanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten pohjapiirroksia keräsin noin 40.
II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja
Itä-Karjalassa v. 1907.
Liperissä.
Kesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista, harvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden Ylämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa kertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa näyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa… Mutta yhtäkaikki kankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä konsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän tuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee…
— Hevonen! … hevonen! … hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen kyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän päästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä ensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja neljäskin, viides, kuudes … kymmeneskin, eli melkein järjestään kaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle asti.
Yötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan kautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin, kesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja sitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.
Otan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli 100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on oikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes puolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna, kolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta "tuost' on viis poikki!" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä kynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. — Oli sitä vanhan kansan miehillä metsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja semmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin tuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan kansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja terveennäköinen.
— Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt on? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen nuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa sinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti saatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa naristaa. — Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin kuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha Makkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin vanha vaari.
Liperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän rannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä, mökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään hiekkapenkereeseen kuopertannt matalan "moakuoppa-saunan", jossa eukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain on perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä istua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja varten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole mitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa kuumuutta.
Pari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla paikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä vieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt. Rauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa. Ja kohta häviävät toisetkin, sillä "kauppiaan" taloja kuuluvat olevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa. Eipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo — ja monasti useampikin — olisi "kauppiaan talo" tai "virman talo" taikka jonkun talonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä käväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja sammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa huoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut, tuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna räsällään… Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen loisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa peltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja sijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo annettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin Kuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla ja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli pitäjää on "virman taloja". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä kulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin Korpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin tukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet. Muutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli 60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja tupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen vastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.