Puson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle — Heräjärvi sanotaan paikkakunnalla — Havukkavaaraan, josta Kolinkylän miehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta Kolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän Jerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja haudattu metsään järvenrannalle.
Yövyn Selkolaan Kolin juurella.
Pyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja kohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden — katselen kuulua Kolin kukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni. Ja minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten saunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa nuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota kerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään — että olisi painamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos liiaksi innostuisin — ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman kukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä. Hien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni olen Kolin laelle laahannut.
Suuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon nähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan tuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu miltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on siinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa siintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa. Pyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla… Katson toisaalle, sinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin. Tuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla vielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään näytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. — Eipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä istua.
Astuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri kukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla kolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan, riittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika pitkältä. — Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään. Laivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se oli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen Ahmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. —- Ja näin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja toista.
Kirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan Kaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi. Siinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla syrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata. Useimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja "tuohikaudella" näyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan asuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla peitetyt. — Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka kummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot…
Kaavilla.
Vasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan. Kulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien kautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon Kellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien tupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä katsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha ämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta paikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni annan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.
Rupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja toisessa lauteet peräseinällä.
Kaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen aikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja luhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti turpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa asuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee kelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.