Louhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon, metsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.
Aamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot, suunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet loistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä sulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon alla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin löytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai salosaunan…
Läheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen kylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle salomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en olisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä "roppa", kuten rajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon katoaa, milloin korpeen häipyy… Pari virstaa on Inarista rajalle. Leveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin. Tämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen pikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta muuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä seuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi…
Ja tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden sydänmaata. Saat astua … astua … astua painattaa aina vain, sotkea suota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen ylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin käy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin valtaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin jäkäläpeitteiseksi kallioksi… Silloin tällöin välkähtää korven kainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen alle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena, korpien kuleksijana — kontion naapurina… Sillä mitäpä siellä maailman melussa…
Jo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme lentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä kotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme ehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein savuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla 2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja kalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella. ennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.
10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien varrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä "jamshikka" Arhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven poukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja pappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin, mutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja karjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat järven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia novgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari "suomalais"-mallista joukossa.
Kalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat satavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden koskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen, puolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen kihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan kurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia taittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä… Maassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan vaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden tunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön reunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei suinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa kumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa yksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä olevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä kylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä kelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on hankittu.
Kalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.
Lentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä lasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen tullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa häälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet laulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa peseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:
"Pinossas on pienet hallot, pilko puikot puhtahaiset, lämmitä o kyynelkyly, saussuta simainje sauna, loai simaista poruu, simote poijan päätä pessä!"