Mutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee makuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat Iivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä riittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen, salosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille. Sanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo sujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran Petristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä laulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä on ukon viimeinen laulumatka.
Kaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän mieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen helkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on "Karjalan aatelia". — Enpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden astelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa kohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee…
Muuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän talossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, "otshaseinässä" pienet luukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta lahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan luona.
Muuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen pakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat aallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä järvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi eli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko matka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea, milloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia ovat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen hongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina seisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat. Siellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli muiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan sortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku on kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen ottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa kannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi jättiläinen — mikä lie ollut, mistä tullut? — keskeltä poikki murskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva, joka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen petäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen on varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien paljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan tuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti. Mutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus. Lahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki horjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta… Sortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa…
Alakuloiseksi, synkäksi käy väkisinkin yksinäisen vaeltajan mieli. Tuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa … ja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi … kun lisäksi vielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli kyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa, kun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen haaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta? Epätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi. Ahdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista taivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan metsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi … hämärissä siellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi… Kiireesti suden kyytiä eteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus: sama juttu… Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden välitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi ja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää hätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet pian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan — Iivana näet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.
Kontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen, hiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko käy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa, Shemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee taivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen pinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän Ruodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun, kuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo. Kernaasti luvataan yötä ollakseni. — Yöni nukun talon vaateaitassa sintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa kalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä makuutilaa: "sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii selläs". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.
Aamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä…
Oikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen, pimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin talo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen karjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi katoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö torppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös novgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon lähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se on ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille. Miellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta rannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen ympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin rauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku laineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida Shemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella laulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat luvut sanella!… Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi niin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat lentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa… Vaan kannel vielä hetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa vanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa. Hänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa. Asettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy helkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja ikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan koskettelee… Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee…
Pistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella, Vieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot siistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen itkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko, oikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain takkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana lupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee "riähkä", jotta "en mie myö lihoai". Ja eikä "myö", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin lopulta vaatii "lihastaan" markan. Menkää!
Joudun yöksi Kontran Pyyhyn. Sieltä aamulla ennen kuutta antaun lähes paripeninkulmaiselle salomatkalle, osottelemaan Loimotanjärven rannalla asuvan metsänvartijan asuntoon, josta voi saada saattajan järven yli Loimolaan. Tälle taipalelle, enemmän kuin millekään toiselle matkalle, epäillen lähden. Shemeikassa kielsivät yksin lähtemästä, sanoivat, jotta tie on niin roppa, jotta outo ei voi osata. Mutta Kontrossa taas puhuvat toista: kyllä osaa, kun tarkoin neuvotaan. Ukko neuvoo, kirjoitan muistiin ja lähden … eihän sitä kehtaa opasta ottaa, kun noin vakuuttavat. Muuannon polkua saan käydä aina siihen asti, missä se hiekkakannasta järvien välitse sujahtaa ja siitä vasemmalle kädelle poiketa Loimolaa kohden. Alkumatka on kerrassaan somaa saloa. Polku — todellakin pahainen, sotkuinen kanervikon käytävä — puikkelehtii pienien järvien välitse. Milloin on lampi vasemalla, milloin oikealla, milloin yhtaikaa sekä vasemalla että oikealla. Ja sitä kestää useamman virstan. Mutta sitten tulee suo, ja siellä polku katoaa, kerrassaan katoaa, ei näy mitään johtavaa lankaa, jota voisi pitää ojennnsnuoranaan. Kun nokka sammalessa ja silmät tappeina juoksentelee etsien, löytää jalan sijan sieltä, toisen täältä ja niin nuuskien pääsee toiselle rannalle, josta haparoiden viimein polunpään löytää. Tuleepa sitten eteen polunhaaraus. Tops, kirja käteen! Sitä ei ole kirjoitettu, ei totisesti! Mitäs, mitäs nyt tehdä? Hetkisen aprikoituani menen toista umpimähkään. Vähän aikaa huhkittuani, näyttää polku kuin paranevan. Mieli kevenee, hymistän sydämessäni kiitosvirren, kun erhetysten poluilla oikeaan johdatettiin. Vielä muutamia askeleita: taas haara, mutta se — takaapäin. Otan tarkemman selon siitä ja huomaan, että se onkin se äskeinen haara, joka siinä vain vähäisen sivuja kierrättelee ja taas tässä yhteen sattuu… Tulee polku viimein kauniin, kivikkorantaisen metsäjärven, Sonkerinjärven rannalle ja siitä käännähtää vasempaan, ja vähän ajan päästä jo Loimolanjärven suurehko selkä välkähtää. Kohta kevein askelin astun metsänvartijan asunnolle. Mutta talossa onkin vain lapset kotosalla, aikuinen väki metsäniityllä. Ei muuta kun etsimään. Pieni poikapahainen käy pihalle neuvomaan, jotta "kui sie määt, assut vähän matkoa, tullou toinje polku, a sie määt vasempah kädeb, a sit tullou suo, sit rigie, sit perttji autio, a sit tullou plotina … a sit plotinast sie määt vasempah … siel hyö roadou suon bokas". Menen ja teen niin ja löydän raatajat "suon bokasta". Tyttö on kalakeittoa puuhaamassa "keitinsellässä" tulella riippuvan padan luona, poika ongiskelee, eukko niittää kalsuaa puron reunaa ja ukko laittaa katajanhaarukasta viikatteeseen karvia. Nälkäisenä käyn minäkin aterialle ja se syödään salolla oikein salolaisen tavalla: kalaa pistellään kattilasta tuohilusikoilla ja tuohiropeista ryypiskellään piimää.