"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat, että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."
Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan pimeitä Pohjan periäkin.
Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla, muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".
Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat, juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat, ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden töiden oppia."
Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit, I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata. Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet, joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi", saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan ilon esimakua".
Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan kieltäjien kanssa seisoi vastassa."
Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.
Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla, oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa". Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja, joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli, Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta, Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja "kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan. "Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.
Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta. Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä "taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille, ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.
"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen lähetysmiehillään oli väkevä henki."