Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää naputellen päällisteli:
— Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun päälläs!
Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.
Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin, jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet, Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena. Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin, Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku, mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo, vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi, ilvehtivät tanssijat:
— Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!
Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt: "Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."
Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat uuden syntymisen armon.
Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille" ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä, monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä pohjoisessa että etelässä — käyneet aina Pietarissa asti — saarnaten evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:
"Jolla raitis ruumis on, Terveus kans' hiva, Mielell', kielell' kiittäköön Herraa armiast', pihaa."
Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."