— Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun suorhan niinkun pruukathan.
Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.
Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja", tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa. Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa. Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja, loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät, jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.
Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."
Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:
— Viijään hevoset pirttiin!
— Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.
Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä matkamiesten rekiä ja hevosia:
— Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:
— Tuokee hevonen pirttiin!