Pyhäpäivinä remuttiin kaupungin kaduilla ja yöntietämöissä pantiin toimeen tanssit. Hartviikin suuri sali, kuussylinen pirtti, oli Vesisaaren kalamiesten tanssitupana. Siellä "merikravut" toisinaan hikipäissään jyskäsivät. Pelimanneja oli kolmittainkin: muuan soitteli viulua — Iistä kulkeutunut Alatalon Pekka oli Ruijan ja Ryssänrannan parhaita viulumiehiä —, toinen "ploosasi" pilliä, ja kolmas retuutti haitaria, niin että koko pirtti oli musiikkia täynnä. Ja miehet sekä naiset, ketä vain kalanpyytäjää ja merimiestä oli maissa, tanssia jyskyttivät läpi valoisan kesäyön. Jotkut sentään pysyivät syrjässä koko remusta, arvellen vain:
— Saa sitä maanselkää tanssata, kun kothin lähethän, ettei haluta joutavia hyppiä.
Joskus riesaantuivat tanssimiehet tappelemaankin ja silloin suomalaiset välähtelevine puukkoineen olivat hyvin pelättyjä vastustajia. Pian he kotimaiseen tapaansa tyhjensivät koko tanssituvan ja ajoivat toiskieliset merihöyryjä haistelemaan. Kovin pahasta menosta saattoi kyllä joutua Ruijan poliisien käsiin, jopa aina "Tronjaamin" vankilaan. "Se kun on yks kaupunki heillä se Tronjaami." Parhaana pyytöaikana tuli "musikki ulkomailta" Vesisaaren kalakansaa huvittamaan. Eikä se muulloin saattanut tullakaan, sillä "laki oli semmoinen, ettei muulloin saanut pelata eikä kerätä rahaa". Kaksitoista pelimiestä kuului "musikkiin", ja kaduilla kauppapuotien edessä he soittelivat. Toiset puhalsivat käyriin torviin, niin että katu räikkyi, ja "yksi takoi tahin jälkhen kahelia hiilalla astian pohjahan". Ja hyvillä mielin koko Vesisaari kokoontui kuulemaan komeaa "ulkomaan musikkia".
Kesäkuun alkupuoliskolla loppui kevätkalastus Ruijanrannalla. Turskat ja saidat, jotka lotaparvia seuraten tekivät matkaa pitkin pohjoisia rantaseutuja itää kohden, olivat silloin jo suorittaneet vieraskäyntinsä sekä kalliin rantaveronsa ja ehtineet ohitse, jolloin Ruijanmeri jäi tavalliseen kalarikkauteensa.
Siitä nekin tuhantiset maakansan joukot, jotka merenväen liikehtimisen johdosta olivat keräytyneet Jäämeren äärille, lähtivät taas palailemaan kotiseuduilleen. Päivän mukana pohjoiseen Ruijanrannoille saapunut kevättalvinen kansanvaellus kääntyi taas päivänpalauksen kanssa takaisin, suunnaten kulkunsa auringon maita kohden.
Kotia kohden lähtivät Suomenkin kalamiehet painumaan. Jalkapatikassa nyt taivallettiin Lapin erämaat ja veneellä soudettiin järvet. Iso Inarikin laskettiin lapinmiesten purjeveneissä, nousten Inarin vanhan pappilan rantaan, josta jalkaisin astuttiin tunturien, jokien ja jänkien poikki. Viikkokausia vierähti nytkin matkalla, mutta ankarat kiveliöiden kulkijat joutuivat kotipirtilleen, ainakin Kittilän sydänmaille, kuudessa, seitsemässä päivässä.
Heinänteon ajaksi viimeistään koetettiin ennättää kotiin, mutta muutamat joutuivat Ruijan tuliaisilleen jo juhannukseksi.
Sitten pitkänjuoksijat pääsivät taas monesta aikaa kotoiseen savusaunaan karistelemaan epälukuisia lapinsyöpäläisiä. Niitä olikin ruijankävijöillä toisinaan paljoa runsaammin kuin muita säästöjä. Sillä Ruijanranta oli syöpäläisistä yhtä kylläinen kuin Jäämeri kaloista. Kun Suomen miehet niiden takia joskus tuskittelivat, sanoivat ruijalaiset:
— Mitä tuota tyhjää? Täällä on pappikin täissä!
Kovin vähiin supistuivat ruijan kävijäin kolmi-, nelikuukautiset saaliit. Monet olivat Ruijan huvipaikoissa hummanneet vaivalla ja tuskalla hankitut tulonsa, niin että melkein tyhin pussein saivat lähteä tallustamaan pitkää kotitaivalta. Toisinaan kyllä sattui huono pyytökesäkin, jolloin kaikki saannit menivät syönteihin. Niin onnettomasti tapahtui, jos turska ei pitänytkään vanhaa liittoaan rannassakäynnistään, vaan kulki kaukaisia selkiä ylpeästi ohitse, painuen Ryssänrannalle. Joskus taas ei saatu syöttikalaa tarpeeksi. Suunnattomat lokkiparvet ja muut lentävät rosvot hävittivät, hakkasivat ja pelottelivat lotaa, niin etteivät kalamiehet ennättäneet saada täyttä osaansa. Huonona kalakesänä oli kalalla kyllä paremmat hinnat, mutta kun meri antoi yltäkylläisesti, menivät hinnat alas, niin etteivät runsaatkaan saaliit tavattomia rahoja tuottaneet.