Heikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita, joita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä kasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima. Kiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin samanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan kaltaistensa kanssa.
Monet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion kanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin taas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa vastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella rytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei yhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja olivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään itse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä hampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja leveäteräisellä kirveellään.
Keihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli karhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta hartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein aikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa koivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja kynsien jälkiä.
Monesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa joskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä, tuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota Pahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin paholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan huitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä se ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle pakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä tukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu, niin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai ukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko hengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse vihollinen rojahti surman kuiluun.
Tätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli kolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt alas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan yksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta kertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon miehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten leikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki kaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin heikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun "liikanto", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja sitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin mennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää kiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen kourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä rinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä se sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä karhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.
Kun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän aina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan petoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa, eikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle tahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli paikoillaan.
Toisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti, että päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää, semmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä saarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet niin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi pakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:
— Menevät karhunpesälle kuin kylhän… Se pitää ymmärtää, että töihin siellä alethan, tappelu siellä tulee… Ei karhunpesälle kylhän mennä!
Pyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko hiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat "niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti". Erotti tyhmempikin. Sillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon karhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella auki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti lukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin, joita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven seuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa karhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio erehtynyt menemään.
Mutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla päivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän, jopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle. Siitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja tuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat säväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti, karjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet, reuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa. Sen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi pyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.