— Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:
— Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?
Oikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana miehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen pyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti lähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri karvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta käpsäyttää vastamäkeäkin.
— Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa viipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.
Joutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita sekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä siihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja pojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen vanhasta harmaasta kotikarhustaankin.
Kun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä rakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen erämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia. Kopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille vanhaan tapaansa tarinoimaan.
Ja suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa karvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.
Pari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana kevättalvella 1912.
Kalapirtillä
Kalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata Lapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain suuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa vähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava ihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan yksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.