Sitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi äkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta maahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse. Suurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä paukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen jättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan seinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli. Pesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja heiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin kalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti ottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa kalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat rupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain pyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa valoa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä uudelleen.
Joka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla kisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama erämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun kalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään hänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän, näköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei saanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa kysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti asennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän vieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän, joka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:
"Tähän mie nyt asetun, jos saan rauhallista leposijaa",
antoi haltia rauhassa viettää yönsä.
Suuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet. Mustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala, heinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä, sivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa oli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli pistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora. Siinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei kuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen seinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli asujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin suurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi syksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain vaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli, kaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.
Tällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo etelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi niitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille maille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa erämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin kesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion kalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin juurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä, sekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa. Samoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla etelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen eräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan nähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.
Samaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin saivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet joutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina paikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja taloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla sekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja Mustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen ukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon ja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli, paitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän kirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla vielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli Marjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin takainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva Kuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla Sotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä syrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin Pietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä, Aakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän kanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli koko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.
Tornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja siikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä oli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten. Niinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo heinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa iäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin pilkaten sanomaan "Turtolan rökhäiksi". Mutta ikivanhalla kestikievarin pitäjällä, Laurilla, oli ihan "hallituksen antama" yksinoikeus pyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo tarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai kalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen pöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.
Muonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän rantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä kirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset ja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on "kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä". Älysivät silloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden, "jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se kuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa, muuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16 riikintaalaria". Päätettiinpä vielä, ettei "kenelläkään maanomistajalla ole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen, vaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään syövän väen siellä kalastettava". Ja sitten lopuksi "älköön kukaan irtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan vuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos joku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa kalanpyytöneuvonsa." Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous: "Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että tämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin korkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain huhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin." Jierisjärven itäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului Kittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän miehet.
Enontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka järvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa. Samoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat kalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.