Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.
Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan "ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset "ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli "saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:
— Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!
Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla" housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava, kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean. Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena "kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien sanoivat:
— Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!
Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin, "kuinka helppo oli näkö".
Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin, juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin" sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin. Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein. Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.
"Eikä perunaa ollut olemassakaan."
Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon, sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun; joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa, ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa, toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle. Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.
Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja sianruokana monet pitivät koko mukulaa.