— "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"
— "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni, jos vaan itse siihen myöntyy."
Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä, pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.
No — se oli miehenkin mielestä luultavaa.
— "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.
— "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.
— "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi eukko.
— "On, epäilemättä!"
— "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."
— "Aivan oikein!" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle jo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä poikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin. "Niin, no, … Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna Leenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään."