Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.
— "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.
— "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan…"
— "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"
— "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla luonasi aina — aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".
— "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan Matille ja koko hänen suvulleen!"
— "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä kärsisi Anttikin."
— "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän sinut pois, hoitiko hän sinua?"
— "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut auttaa minua".
— "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."