— "Minä jätän teidät", vastasi Fredrik murheellisena, mutta lujana, — "niin kohta kuin olen vakuutettu siitä, ett'en enää voi olla teille hyödyksi; mutta toivonpa tuon päivän olevan vielä kaukana. Kenties teitä uhkaava vaara ei olekaan niin suuri. Nuori kun olen, niin näkynen hyvin kokemattomalta asioissa, mutta jos uskaltaisin antaa teille neuvon, niin pyytäisin, ett'ette hätäilisi päätöksissänne; useinkin on apu lähinnä suurimmassa hädässä".
— "Minulla", vastasi herra Kartmann, alakuloisena pyörittäen päätänsä, — "ei ole, luullakseni, mitään pelastuskeinoa. Sitä paitsi saatatte kumpikin selvemmin käsittää tilani, nähtyänne minun omat kirjani".
Ja hän näytti ne heille.
Kylmäkiskoisena silmäili niitä Fredrik, sillä nyt ei enää ollut kysymystä jostakin erehdyksestä laskuissa. Nyt, saatuansa tietää onnettomuuden syyn, ajatteli hän vaan, mitenkä se olisi poistettava.
Herra Kartmannin luota päästyään vetäytyi Fredrik kamariinsa ja hämmästyksissään heittäytyi nojatuoliin. — "Neljässätoista päivässä — toisti hän — ovat talon tilit järjestetyt, ja sitten ilmoitetaan tehdas kaupaksi! Neljätoista päivää! Hyvä Jumala! ainoastaan neljätoista päivää! Mitenkä minä voin niin lyhyessä ajassa ratkaista niin vaikean tehtävän ja saada koneet niin parannetuiksi, että niiden avulla saataisiin teokset huotavimmiksi ja paremmiksi? Oi, Herra! älä minua jätä, sillä Sinä yksinäsi tiedät kuinka suuressa velassa olen sille miehelle, jota tahdon pelastaa!"
Sekä taipumisesta että tottumuksestakin oli Fredrik kaikista tieteistä enimmästi harjoitellut koneis-oppia; hänellä olikin tällä alalla tukevat tiedot. Mutta oliko tietoa yksinään kylliksi tuon tehtävän ratkaisemiseen, johon hän oli päättänyt ryhtyä? Hänen tuli sovittelemalla keksiä sama, minkä muut ehkä sattumalta vaan olivat keksineet. Mutta mitäpäs Fredrik tuosta huoli? Hän tahtoi pelastaa perikadosta hyväntekijäinsä ja innollisesti ryhtyi hän työhön.
Kymmenen yötä vietti hän lakkaamatta työn ääressä. Nuo olivat tuskan ja kuumeen öitä, jolloin hän kymmeniä kertoja näki tehtävänsä ratkaisun raukeavan tyhjään juuri siinä silmänräpäyksessä kuin hän sen luuli saavuttaneensa. Mutta kaikki nuo hyödyttömät ponnistukset, nuo kauheat pettymiset eivät saaneet hänen mieltänsä masennetuksi. Hänellä oli enää muutama päivä jäljellä, mutta yhä vielä hän toivoi; hän toivoi viimeiseen silmänräpäykseen.
Kehnot tunteet yksinänsä jäävät hedelmättömiksi; jalot tunteet kantavat aina hedelmänsä. Kiitollisuuden tunne antoi Fredrikille neroa. Vihdoinkin sai hän sen keinon keksityksi, jota niin useat häntä ennen turhaan olivat koettaneet keksiä. Tuskin hän itse tohti uskoa keksintöänsä; ikäänkuin huumauksissa silmäili hän piirustuksiansa. Niin useain hyödyttömäin ponnistusten aikana hänen rauhansa ja sielunvoimansa eivät olleet häntä jättäneet, mutta nyt, ilon hetkellä, ne hänet jättivät. Ikäänkuin mielettömänä likisti hän piirustustaan rintaansa vastaan, ja joskus hän luuli koko onnensa olevan pelkkää harhanäköä vaan, jonka lähempi tutkimus oli hajottava.
Osan yötä hän vietti tuossa kauheassa epäilyksessä omaan itseensä; mutta päivän koittaessa riensi hän herra Kartmannin huoneesen; hän läheni isäntänsä vuodetta ja ojensi hänelle piirustukset.
— "Ottakaa" — sanoi hän — "tutkikaa tätä koneen-aihetta ja sanokaa minulle, onko se pelkää unta vaan!"